Tavallaan. Tavallaan tulevaisuutta ei pitäisi murehtia. On niin paljon asioita mihin minä en voi vaikuttaa. Miksi siis keskittyisin sellaisiin?

Enkö voisi vain elää tässä päivässä ja tehdä sitä minkä voin? Tehdä parhaani niiden asioiden eteen millä on merkitystä. Mutta joskus tulevaisuus kertoo sen merkityksen. Virheet, niin, virheistä pitää vain päästä yli. Kaikkea ei vaan voi ennustaa. Joskus tapahtuu sellaisia asioita mitä ei koskaan olisi edes uskonut. Joskus haluaisi mennä ajassa takaisin itsensä luo, sanoa että ihmeitä voi tapahtua. En minä muuttaisi mitään, mutta kertoisin että pitää vain uskaltaa uskoa.

Aina ei vain jaksa uskoa. Joinain päivinä olen luopunut toivosta, hiljaa hyväksynyt ettei joitain asioita vain ole tarkoitus tapahtua. Joskus taas, vaikka haluaisin murjottaa, en voi mitään sille että alan hymyillä. Niinä hetkinä pimeyskään ei tunnu mustalta.

Toisaalta taas. Olenko minä ihan oikeasti liian ..vanha.. ? ..kyyninen..? ..vapaa..? tähän kaikkeen? Olen nyt asunut tässä melkein 11 kuukautta. Tiedän, ei sillä ole mitään merkitystä etten ole käyttänyt kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä minulla olisi voinut olla. Se on vain joku opittu juttu, että kun pitkä suhde päättyy, niin pitäisi vähän elää sen jälkeen. No olenko minä elänyt? Olenko?

Se riippuu siitä mitä vittua se elämä sitten on. Rakastan sellaisia päiviä jolloin minun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä ja lukea kirjaa. Rakastan sitä että voin soittaa kaikkea sitä musiikkia mitä haluan niin lujaa kuin haluan ja silloin kun haluan. Jos minusta tuntuu siltä, voin valvoa aamuun, ja jos minusta tuntuu siltä, voin viettää vuorokauden katsoen leffoja.

Silti. Kyllä minä tiedän että jotain puuttuu. Jonkinlaista varmuutta elämästä. Kaikki on niin keskeneräistä.. Työ, koulu, ihmissuhteet.. asuminen.. kaikki.. Ei minua pelota. Mutta aloin miettiä sitä, kun oltiin kävelyllä M:n kanssa, että miten ihmeellistä olisi, jos olisi joku jonka kanssa jakaa tämä kaikki. Miten ihmeellistä olisi kun tietäisi että on joku joka pitää kädestä kiinni kun tuntuu että maailma hajoaa. Helvetti, se on toisille ihan normaalia elämää! Miksi se on minulle ihme?

Tahtoisin sanoa, kertoa, olisivat onnellisia siitä mitä on. Olisin minä onnellinen siitä mitä minulla on. Enkö sitten ole? Kait minä olenkin. Koska luotan itseeni, ja siihen että voin järjestää elämästäni sellaisen kuin haluan. Ehkä jonain päivänä joku .. ;

Nämä aamut ovat kauneudessaan niin ihmeellisiä. Pilvet ovat siellä mistä aurinko ei nouse. Haluaisin nähdä auringon tänään, iltapäivällä lämmittävän parvekkeella, säteet heijastuvan verhotangossa roikkuvista prismoista.. Eikä minua haittaa yhtään että olen yksin.

Koska parempi olla yksin kuin olla pelkkä terapeutti, se jolle kerrotaan kaikki pahat ja pelottavat asiat. En tiedä miksi minusta on tullut niin monelle sellainen. Sinullekin. Sanot, että haluat kertoa minulle kaiken. Sinun kielelläsi se nähtävästi tarkoittaa, että minä saan kestää kaiken sen epävarmuuden ja pelon. Ei se tarkoita että haluaisit jakaa _itsesi_ minun kanssani. Se tarkoittaa että olen sinun terapeuttisi.

Eräs ystäväni tekee sitä samaa. Mutta se kutsuu minua suoraan kaatopaikakseen. Sama asia. Toisaalta, minulla on myös ystävä joka puhuu minulle, mutta se puhuu minulle kaikesta muustakin, kauniista ja iloisista ja hassuista jutuista.

Siinä on kovastikin eroa. Eikö vain?

Pitää muistaa käydä kaupassa tänään, maito loppui. Ei minulla oikeastaan muita pakottavia tarpeellisuuksia keittiössä ole, kahvia, maitoa ja mehua. Siinä se. Niillä pärjää aika pitkälle. Eilen havahduin hassuun ajatukseen 'sinä syöt liikaa'. Hymyilytti se. Minä en ole koskaan syönyt liikaa, vain liian vähän :> Joten olen mieluummin ajattelematta koko asiaa. Ja olen niinkuin on hyvä olla.

Olen ihmeellisen rauhallinen ja onnellinen, vaikka tällä hetkellä ei elämässäni ole mitään pysyvää. Nietzche oli oikeassa puhuessaan kaaoksesta.

Joskus sitä havahtuu ajatukseen. Miten pahasti _sinä_ loukkaisit minua? Tiedän että pelkäät että satutan sinua. Eikä se varmaan ole mikään ihme, en minä ole hyvä ihminen. Olen varmaan sen sanonutkin aika suoraan. Joten en ihmettele. Mutta entä sinä? Kuinka pahasti sinä käyttäisit niitä aseita minua vastaan? Kuinka julma sinä voisit olla? Tai oikeastaan - kuinka ajattelematon?

Ei se olisi ensimmäinen kerta. Luulisi minun oppineen tai unohtaneen. En ole tehnyt kumpaakaan. Tavallaan minä tietenkin ymmärrän, olihan se hyvin laskelmoitua, valehdella sillä tavalla. Vaikka varmasti väität yhä ettet sinä mitään valehdellut, että se oli eräänlainen vahinko. Montako sellaista vahinkoa on tapahtunut sen jälkeen? Montako asiaa jätät kertomatta?

Osa minusta uskoo ettet sinä halua tehdä minulle mtn pahaa. Osa taas.. Niin. Mitenkä saisin sanoiksi sen? Jos ei usko että jokin asia voi tehdä pahaa, niin ei sitä sitten pidä pahana. Olipas fiksua. Jotain sellaista minä vain tarkoitan. Ehkä vastaus kaikkeen onkin; 'en tiennyt että sillä on sinulle väliä'.

Pitäisikö minun antaa olla, leikkiä että ei sillä olekaan, esittää ettei tämä ole mitään? Koska jos kerron miten paljon väliä sillä on, luultavasti annan sinulle vain jotain terävää; 'the wound in my back / the best place for your knife to turn'.

Voinhan minä vielä senkin jälkeen väittää että ei tunnu missään.

Mistä sitä tietää mitkä asiat ovat niitä jotka pitää vain hyväksyä? Mistä tietää varmasti minkä asioiden vuoksi kannattaa jaksaa, mikä on mahdollista, mitä voi saavuttaa? Entä jos tuhlaa kaiken itsestään mahdottomaan? Onko kaiken sen jälkeen sellainen olo, että tietää yrittäneensä, vai tunteeko sitä itsensä vain idiootiksia? Voi, liian paljon aikaa miettiä näitä kysymyksiä. Mielessäni on vain yksi Tabermannin runo, missä puhutaan .. kivistä.. ja .. No, en löytänyt sitä. Löysin Saima Harmajan & Edith Södergranin runoja. En välitä kertoa enempää. Tämä on Pentti Saarikosken;

Minä olin jotenkin unohtanut tulevaisuuden. Ei se ole mikään tragedia että täältä lähden. Ei se ole minkään loppu, sehän on alku. Mitä sitten jos kaikki tämä jää näkemättä? Minä olen yhä olemassa, ja seuraavaksi minä olen jossain muualla, lähempänä joka tapauksessa. Lähempänä taivasta, lähempänä tähtiä.

Joinain päivinä olisin valmis luopumaan toisesta maailmasta, nähdä sen seinän hitaasti häipyvän, haihtuvan. Joku voisi sanoa että sitä ei enää ole. Ehkä on, ehkä ei. Ajatukseni eivät oikein konkretisoidu. Enpä minä niitä tarvitsisikaan nyt. Ei niillä ole minulle mitään tekoa tänään.

Olen ollut väsyneempi kuin uskoinkaan. En edes ollut huomannut sitä, olin vain kulkenut kaikkien tärkeiden asioiden ohitse väsynein silmin. Kun ei jaksa kiinnostua jostain mikä on itselle tärkeää, on kait liian väsynyt hengittämään ja tuntemaan aurinkoa. Miksi? Miksi on niin? Odotan sitä että voin pysähtyä hetkeksi, eikä yksikään ajatukseni kosketa velvollisuuksia. Vain tähtiä.

Psykosomaattisia oireita. En käsitä, en helvetti sentään käsitä sitä. Viiden-tähden-helvetti-unia olen nähnyt. Ehkä silläkin on vaikutuksensa. Ja kun sitä tarkemmin ajattelee.. Mitä helvetin väliä jollain kynttilöillä edes on?