Mistä sitä tietää mitkä asiat ovat niitä jotka pitää vain hyväksyä? Mistä tietää varmasti minkä asioiden vuoksi kannattaa jaksaa, mikä on mahdollista, mitä voi saavuttaa? Entä jos tuhlaa kaiken itsestään mahdottomaan? Onko kaiken sen jälkeen sellainen olo, että tietää yrittäneensä, vai tunteeko sitä itsensä vain idiootiksia? Voi, liian paljon aikaa miettiä näitä kysymyksiä. Mielessäni on vain yksi Tabermannin runo, missä puhutaan .. kivistä.. ja .. No, en löytänyt sitä. Löysin Saima Harmajan & Edith Södergranin runoja. En välitä kertoa enempää. Tämä on Pentti Saarikosken;