Joskus sitä havahtuu ajatukseen. Miten pahasti _sinä_ loukkaisit minua? Tiedän että pelkäät että satutan sinua. Eikä se varmaan ole mikään ihme, en minä ole hyvä ihminen. Olen varmaan sen sanonutkin aika suoraan. Joten en ihmettele. Mutta entä sinä? Kuinka pahasti sinä käyttäisit niitä aseita minua vastaan? Kuinka julma sinä voisit olla? Tai oikeastaan - kuinka ajattelematon?

Ei se olisi ensimmäinen kerta. Luulisi minun oppineen tai unohtaneen. En ole tehnyt kumpaakaan. Tavallaan minä tietenkin ymmärrän, olihan se hyvin laskelmoitua, valehdella sillä tavalla. Vaikka varmasti väität yhä ettet sinä mitään valehdellut, että se oli eräänlainen vahinko. Montako sellaista vahinkoa on tapahtunut sen jälkeen? Montako asiaa jätät kertomatta?

Osa minusta uskoo ettet sinä halua tehdä minulle mtn pahaa. Osa taas.. Niin. Mitenkä saisin sanoiksi sen? Jos ei usko että jokin asia voi tehdä pahaa, niin ei sitä sitten pidä pahana. Olipas fiksua. Jotain sellaista minä vain tarkoitan. Ehkä vastaus kaikkeen onkin; 'en tiennyt että sillä on sinulle väliä'.

Pitäisikö minun antaa olla, leikkiä että ei sillä olekaan, esittää ettei tämä ole mitään? Koska jos kerron miten paljon väliä sillä on, luultavasti annan sinulle vain jotain terävää; 'the wound in my back / the best place for your knife to turn'.

Voinhan minä vielä senkin jälkeen väittää että ei tunnu missään.