Nukuin ihmeen hyvin. Vaikka luinkin yöllä n. 250 sivua Kingin Se-kirjaa [vai pitäisikö se taivuttaa Sitä?] :P
Tarkoitan, en nähnyt painajaisia. Edellisyönä heräsin taas niihin. Mutten muista niitä. Muistan itseasiassa vain muutamia painajaisistani.. L kysyi minulta viikko sitten minun painajaisista. Että mistä ne kertovat. En minä osannut selittää sitä, jotain sellaista kauhua. Eivätkä ne kauhu-unet edes ole niitä pahimpia. Vaan ne missä yrittää epätoivoisesti saada asiat järjestykseen, yrittää muttei onnistu. _Se_ on ahdistavaa.

Mietin eilenkin, niin, kun luin sitä kirjaa, ja siinä yksi pojista ei voi yöllä nukkua ilman että laittaa valon komeroon, ja sitten se miettii että se on tosi lapsellista. Minä näin joskus aiemmin tässä kuussa sellaista kauhuelokuvaunta, etten tosissaan voinut nukkua ennenkuin olin laittanut pöytälamppuun valon. Ja monelleko ihmiselle olisin sen kertonut? En tiedä. L:lle kerroin.

Laitoin äsken levyn soimaan. Tällaisen ep:n minkä olen saanut lahjaksi joskus vuosi sitten. Itseasiassa aika tarkkaan vuosi sitten. Minulla on useita levyjä mistä en voi koskaan kertoa keneltä olen ne saanut. Enkä minä ole ylpeä siitä. Välillä minusta tuntuu että on liian uhkarohkeaa edes säilyttää kaikkia niitä asioita mitä olen saanut, mitä minulle on 'jäänyt', mitä minulle on kirjoitettu. Tosin, siinäkin vallitsee hyvin pitkälti sellainen kylmä sota -mentaliteetti; avaa suusi asioista niin minä teen samoin. Kaikilla muilla on kuitenkin paljon enemmän hävittävää kuin minulla. Tosin, 'freedom is just another word for nothing left to lose' ;]

Niin kai se sitten onkin. Olen liian kauan joutunut miettimään ovatko tekemäni uhraukset niin suuria että niistä on pidettävä kiinni senkin uhalla että voisi saada jotain kaunista. Ovat, koska kauneus ei elätä ketään. Joten, asioita mitä teen ei kenenkään pitäisi ottaa henkilökohtaisesti. Kyse on vain hyödystä. Tuli mieleen sellainen sana kuin utilitarismi.. En osaa selittää sitä paremmin.

Pitäisi. Ja pitäisi. Oppia näkemään maailma sellaisena kuin se on. Mutta toisinaan haluaisin niin hirmuisesti ottaa puhelimen ja soittaa muutamalle ihmiselle, inttää niiltä tosiasioita maailmasta ja pakottaa ja uhkailla ne kertomaan kaikki mitä ne tietävät aiheesta X. Vaan sitä en tee. Minä en vajoa niin alas. Tosin saatan jokusen viikon kuluttua toivoa että olisin niin tehnyt.

En koskaan oppinut sitä, että minun ei tarvitse katsoa kaikkea mikä satuttaa. Vaan realisti kun olen, haluan nähdä, haluan katsoa niin kauan kunnes silmäni turtuvat. Se mikä tapahtuu jossain sisälläni, sillä ei ole merkitystä. Minä voin katsoa sinun ohitsesi, minä voin nähdä sinun lävitsesi, kuin sinua ei siinä olisikaan. Olen tehnyt niin, ja voin tehdä niin uudestaankin. Ja voin olla lyömättä ihmistä joka ei suhtaudu minun tarvittavalla kunnoituksella. Luulee olevansa minun yläpuolellani, mutta perkele kun ei ole! Luulee etten minä _näe_. Jos olisin kyennyt valmistautumaan hiukan paremmin, olisin pystynyt .. niin .. mihin? Olisin voinut..

Mikähän siinä on, että jotkut muistot eivät tunnu kuin kirkastuvan? Yleensä ne ovat juuri niitä surullisia muistoja. Ei, en minä kipua pelkää. Ehkä mieleni haluaa pitää ne kuvat kirkkaina? Etteivät sumentuisi ja tulisi taas niin murskaavina eteeni? Minä en voi uskoa etteikö niin kävisi. Koska tiedän - kokemuksesta - mikä on helpointa, lopultakin. Kun nojaa kylmään tiiliseinään ja miettii että olisipa joku jolle soittaa. Sillä hetkellä se on tärkeämpää kuin mikään muu.