Minä olin jotenkin unohtanut tulevaisuuden. Ei se ole mikään tragedia että täältä lähden. Ei se ole minkään loppu, sehän on alku. Mitä sitten jos kaikki tämä jää näkemättä? Minä olen yhä olemassa, ja seuraavaksi minä olen jossain muualla, lähempänä joka tapauksessa. Lähempänä taivasta, lähempänä tähtiä.

Joinain päivinä olisin valmis luopumaan toisesta maailmasta, nähdä sen seinän hitaasti häipyvän, haihtuvan. Joku voisi sanoa että sitä ei enää ole. Ehkä on, ehkä ei. Ajatukseni eivät oikein konkretisoidu. Enpä minä niitä tarvitsisikaan nyt. Ei niillä ole minulle mitään tekoa tänään.

Olen ollut väsyneempi kuin uskoinkaan. En edes ollut huomannut sitä, olin vain kulkenut kaikkien tärkeiden asioiden ohitse väsynein silmin. Kun ei jaksa kiinnostua jostain mikä on itselle tärkeää, on kait liian väsynyt hengittämään ja tuntemaan aurinkoa. Miksi? Miksi on niin? Odotan sitä että voin pysähtyä hetkeksi, eikä yksikään ajatukseni kosketa velvollisuuksia. Vain tähtiä.

Psykosomaattisia oireita. En käsitä, en helvetti sentään käsitä sitä. Viiden-tähden-helvetti-unia olen nähnyt. Ehkä silläkin on vaikutuksensa. Ja kun sitä tarkemmin ajattelee.. Mitä helvetin väliä jollain kynttilöillä edes on?