Letitin hiukseni kahdelle letille, näytän hiukan vinksahtaneelta peppipitkätossulta. Mikäpä siinä.

Olen viimeiset vuorokaudet miettinyt omaa paikkaani ja statustani. Osa minusta on vakavasti sitä mieltä, että olen bättre folkkia, korkeasti koulutettu, sivistynyt, älykäs ja elitisti. Se taas avaa liian leveän kuilun. Sellaisen mitä mikään epämääräinen, määrittelemätön, ei voi ylittää. Tiedän että en elä 1920-luvun Suomessa. Nykyisin ei tunneta ihan samanlaisia luokkarajoja ja -eroja. Eivätkä ne estä ihmissuhteita. Mutta. Entäpä jos minun mieleni tuntee sellaiset?

Ehkä se on vain helppo tekosyy? Tai en minä tiedä. Minulla on ylpeyteni, minulla on tapani elää tätä elämää, enkä ole valmis luopumaan niistä. Olen tehnyt liiaksi töitä tämän kaiken eteen. Niin. Tiedän. Eräät muutkin ovat tehneet helvetisti töitä, mutta mihin ovatkaan päätyneet? Tilanteisiin joista kukaan ei voi olla ylpeä, ei kukaan 'kunnon ihminen'. Enkä minä edes tuomitse ketään. Totean vain että minä olen erilainen, minun maailmani on erilainen. Enkä voi luopua siitä kenenkään vuoksi.

Ennen toivoin että minun ei pitäisi valita, että voisin saada molemmat maailmat. Niin ei taida kuitenkaan käydä, jos olisin mies, pitäisin sitä mahdollisena. Vaan kun en ole. Koko se maailma missä minä en voi elää, voin tietenkin käydä siellä, vähän kuin lomalla, mutta vieraana, aina vain vieraana. Se on minun valintani.

Yritin jollain tavalla kertoa siitä. Ehkä en ollut tarpeeksi selkeä, en tarpeeksi suora. Vaan mikset näe sitä minussa, mikset näe sanoissani sitä kaikkea minkä maailma on tehnyt meidän väliimme? Tiedän että toisinaan tämä ikävä murskaa minut. Niin on käynyt jo monta kertaa. Tavallaan olen onnellinen siitä, että se ei ole aika mikä on muuttanut asioita. Se tuntui niin olemattomalta. Typeränä allegoriana voisin vain pitää sitä, että ne polut millä me kuljemme, menevät niin helvetisti eri suuntiin. Ovat kai menneet jo kauan. Itseasiassa on puhdas vahinko että ne ovat koskaan kohdanneet. Minä vain harrastan sitä maailmaa missä sinä elät. Useamminkin olen luullut löytäneeni sieltä oikean tien. Haha. Joka kerta olen erehtynyt. Hetken aikaa olen uskonut, keskustelut Mika Waltarista baarissa, valkovenäläisiä ja jotain kansanhistoriaa minkä olen autuaasti unohtanut..

Kun aurinko on noussut, seuraava päivä koittanut. On minun ollut aina aika lähteä. En tiedä kerronko sinulle koskaan, että niin kävi viimeksikin. Silloin kun muut vielä nukkuivat, minä nousin ylös, poltin tupakkaa ikkunan edessä ja mietin että josko pukisin takin päälleni ja lähtisin. Nyt minua kaduttaa etten tehnyt niin. Osaa minusta kaduttaa. Niin minä uskon vielä tekeväni. Lähteväni. Palaavani omaan maailmaani. Siihen maailmaan missä väkivalta on hyväksyttävämpää kuin alkoholi.

En tiedä ymmärtääkö kukaan tätä ristiriitaa. Taidan olla vain kovin vanhanaikainen ja jotenkin ..sovinnainen? Ei kukaan pidä minua sovinnaisena. Se taas johtuu siitä, että joillekin minä olen se toiseus. Se mitä he eivät ole. Eikä tässä ole kyse identiteettikriisistä vaan kriisistä maailman suhteen. Siitä että etsin omaa paikkaani, ja minusta tuntuu että jokainen paikka on väärä.

Miksi, miksi helvetissä minun sitten on niin hyvä olla sinun lähellä?