Tavallaan. Tavallaan tulevaisuutta ei pitäisi murehtia. On niin paljon asioita mihin minä en voi vaikuttaa. Miksi siis keskittyisin sellaisiin?

Enkö voisi vain elää tässä päivässä ja tehdä sitä minkä voin? Tehdä parhaani niiden asioiden eteen millä on merkitystä. Mutta joskus tulevaisuus kertoo sen merkityksen. Virheet, niin, virheistä pitää vain päästä yli. Kaikkea ei vaan voi ennustaa. Joskus tapahtuu sellaisia asioita mitä ei koskaan olisi edes uskonut. Joskus haluaisi mennä ajassa takaisin itsensä luo, sanoa että ihmeitä voi tapahtua. En minä muuttaisi mitään, mutta kertoisin että pitää vain uskaltaa uskoa.

Aina ei vain jaksa uskoa. Joinain päivinä olen luopunut toivosta, hiljaa hyväksynyt ettei joitain asioita vain ole tarkoitus tapahtua. Joskus taas, vaikka haluaisin murjottaa, en voi mitään sille että alan hymyillä. Niinä hetkinä pimeyskään ei tunnu mustalta.

Toisaalta taas. Olenko minä ihan oikeasti liian ..vanha.. ? ..kyyninen..? ..vapaa..? tähän kaikkeen? Olen nyt asunut tässä melkein 11 kuukautta. Tiedän, ei sillä ole mitään merkitystä etten ole käyttänyt kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä minulla olisi voinut olla. Se on vain joku opittu juttu, että kun pitkä suhde päättyy, niin pitäisi vähän elää sen jälkeen. No olenko minä elänyt? Olenko?

Se riippuu siitä mitä vittua se elämä sitten on. Rakastan sellaisia päiviä jolloin minun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä ja lukea kirjaa. Rakastan sitä että voin soittaa kaikkea sitä musiikkia mitä haluan niin lujaa kuin haluan ja silloin kun haluan. Jos minusta tuntuu siltä, voin valvoa aamuun, ja jos minusta tuntuu siltä, voin viettää vuorokauden katsoen leffoja.

Silti. Kyllä minä tiedän että jotain puuttuu. Jonkinlaista varmuutta elämästä. Kaikki on niin keskeneräistä.. Työ, koulu, ihmissuhteet.. asuminen.. kaikki.. Ei minua pelota. Mutta aloin miettiä sitä, kun oltiin kävelyllä M:n kanssa, että miten ihmeellistä olisi, jos olisi joku jonka kanssa jakaa tämä kaikki. Miten ihmeellistä olisi kun tietäisi että on joku joka pitää kädestä kiinni kun tuntuu että maailma hajoaa. Helvetti, se on toisille ihan normaalia elämää! Miksi se on minulle ihme?

Tahtoisin sanoa, kertoa, olisivat onnellisia siitä mitä on. Olisin minä onnellinen siitä mitä minulla on. Enkö sitten ole? Kait minä olenkin. Koska luotan itseeni, ja siihen että voin järjestää elämästäni sellaisen kuin haluan. Ehkä jonain päivänä joku .. ;